On kerta kerralta ihmeellisempää huomata, kuinka paljon tarinoita ja viisautta mahtuu lähes 94-vuotiaan ihmisen elämään. En nuorempana älynnyt tajuta sitä tiedon määrää, joka mummollani on. Vasta viime vuosina olemme jutelleet normaalien arkisten juttujen lisäksi myös Kauan Sitten tapahtuneista asioista.

Monet näistäkin tarinoista ovat arkisia, mutta silti kullan arvoisia. Kun mummostani aika jättää, suvustamme ei ole kukaan muistelemassa, millaista oli kaupunkilaiselämä ennen sotaa, sodassa ja jälleenrakennusvuosina. Muutama vuosi sitten mummo kertoi sukumme tarinaa nauhalle. Tänään tarkoitukseni oli jatkaa haastattelua, mutta tampiona unohdin uunituoreesta nauhuristani patterit kotiin. Pieni tiivistelmä keskustelusta blogiin saa siis tällä kertaa riittää.

Kotiäitien maineen kenties vuosiksi mustannut Nina Mikkonen toimi kipinänä juttutuokioomme. Mummo ja vaari elivät sotien jälkeen varsin niukasti, joten kotiäidiksi jääminen ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Mummoni toimi yhteensä 40 vuoden ajan Valtion puhelimessa puheluiden välittäjänä, kun taas vaari teki erinäisiä sähkötöitä kuolemaansa, vuoteen 1967 asti. Töitä oli tehtävä vuoroissa, ja ulkopuolista apua tarvittiin, jotteivät äitini ja tätini olisi joutuneet olemaan taaperoikäisinä yksin kotona.

Fredrikinkadun 42 neliön kaksioon palkattiin lopulta piika, maalta kaupunkiin muuttanut opiskelijatyttö, auttamaan lastenhoidossa ja kotitöissä. Kodin intimiteetti oli melko kaukana nykyisestä mallista, sillä piika nukkui keittokomerossa hetekalla. Ensimmäinen piika oli Auramiesten apuna 8, toinen 3 kuukautta. Kummankin nimikin oli vielä mummon muistissa 60 vuoden takaa, mutta minä ehdin harmikseni unohtaa ne jo muutamassa tunnissa. Kolmas piika oli kaukaista sukua ollut tyttö Savosta. Hänestä pidettiin ilmeisen paljon, sillä piika saapui kutsuttuna mummoni 90-vuotispäivillekin.

Äiti ja tätini kävivät tarhaikäisinä saksankielistä Kinderkartenia, tuota totalitarismin ja fasismin suurta keksintöä, mikäli uskomme reservin majurin vaimoa. Ja Uutisvuoto-quote, miksemmepä uskoisi. Saksankielisyys aiheutti haasteita molemmille, ja mummo vaihtoikin tätini opinahjon saksalaisesta suomalaiseen kansakoulun toisella luokalta, kun todistukseen tuli suomen kielestä nelonen. Tätini oli oppinut nimittäin lukemaan kielellä, jota hän ei kunnolla ymmärtänyt (saksa), muttei äidinkielellään suomella. Tämä saattoi haitata tätini oppikouluun pyrkimistä myöhemmin, kun etenkin matematiikan kirjalliset tehtävät muuttuivat paperilla "koukeroiksi ja käärmeiksi".

Äidin koulunkäynti oli vielä siskoansakin tukalampaa, mutta isosiskon tuella ja turvalla oppivelvollisuus tuli hoidettua. Sisarukset eivät kuulemma kinastelleet keskenään, edes pojista, joita kummallakin kuulemma parveili ympärillä 1960-luvun alussa.

Mummon ja vaarin häistä tulee kesällä kuluneeksi 70 vuotta. "Millainenhan ukonkäppänä se olisi nykyään (99-vuotiaana)", mummo sai lähinnä sanotuksi. Vaarini oli kuulemma melkoinen seikkailija, joten mummon mukaan hän ehti 57 elinvuotensa aikana elää täyden elämän, vaikkei hän ehtinytkään nähdä lapsenlapsiaan.

Mummolla äly leikkaa yhä terävästi, vaikka sokeritauti uhkaa viedä kävelykyvyn kokonaan. Ristisanat ratkeavat päivittäin Tauno Palo -kalenteria ihaillessa ja tarinaa riittää niin menneestä kuin uusimmista käänteistä saksalaisessa saippuasarjassa. Mummoni mielestä vaarini oli seikkailija. Mielestäni mummo on kokenut vieläkin miestäänkin suuremman seikkailun, ja siksi hän on minulle suurin sankarini.