Ennen viikonlopun matkaa Pietariin minulla oli Venäjää kohtaan aiempien kokemusteni perusteella lähinnä viha-suhde. Suhde sai Pietarissa lisää tulta alleen, mutta muuttui viha-rakkaus-suhteeksi.

Koko viikonloppu meni tietyllä tapaa sumussa. Juu, tulihan sitä vodkaa maistettua, mutta lähinnä samea olo johtui univelasta, josta kärsin yhä. Bussireissut yön yli rajatarkastuksineen eivät kuulu lempimatkustustapojeni joukkoon.

Pietari oli kaupunkina pienessä tuiskeessakin hulppea. Länsimaistuminen näkyy jo selvästi, mutta perinteistäkin pidetään kiinni. Perjantaina todistin elämäni hämmentävimpiin kuuluvia näkyjä Kunstkamera-museossa. 1700-luvulla maata hallinneen Pietari Suuren ajan lääketieteellisistä tutkimuksista oli tallessa hämmentävän paljon. Umpiväsyneenä todistin nesteeseen säilöttyjä lasten päitä sekä epämuodostuneita sikiöitä lasivitriinissä. Sairasta, mutta kaiketi aikanaan tärkeää tieteelle. Oksennus ei silti ollut kaukana.

Perjantai-ilta solahti rattoisasti pelmeeneistä ja alkomahoolista hostellissamme porukalla laulaen. Nukkuminen oli tuskaista. Ei odottavan krapulan, vaan lastensänkyjemme takia. Muutama sänkylauta ehti äännähtää "räks" takiani.

Lauantain negatiivisiin ilmiöihin kuuluivat eksyminen ja illallisella "nautitut", hammastahnalla kuorrutetut viininlehtikäärylelammaspallerot. Hymyn korviin nostatti kaupungin 305-vuotisjuhlapäivän paraatin todistaminen ja euroviisuilta hostellilla. Baarissa kisan katsominen olisi Venäjän voitettua ollut tunnelmaltaan varmasti vieläkin rouheampi. Elävänä kotiin palaamisen todennäköisyys olisi kaupungilla viisuja juhliessa ollut tosin hieman alhaisempi.

En voi vieläkään uskoa, että Suomi hävisi viisuissa Espanjalle, jonka elvistely oli mielestäni nolointa ever. Joku voisi kertoa myös, miksi Malta antoi Ruotsille 12 pistettä. Hieman säälittää Teräsbetonisolisti Aholan Jaken puolesta, kun hevikiljunta unohtui Azerbaidzhanin kastraattienkelin mylvinnän alle.

Sunnuntaina tuli väsyneenä taivallettua vielä läpi hienon Eremitaasin ennen paluubussiin rojahtamista.

Niin, ja Viipurissakin tuli piipahdettua. Sinänsä merkittävä hetki, sillä mummo ja vaari vihittiin kaupungin keskustan Pyöreässä tornissa kesällä 1939. Saman vuoden marraskuun viimeisenä tulikin sitten äkkilähtö kotoa, jonne ei ollut enää palaamista.

Mutta reissumies jatkaa kulkuaan. Maanantaiaamuksi ehdin Vierumäelle koulun radiotyökurssille hra Mertarannan ohjaukseen. Kovaa tahtia on menty: perjantaina pitäisi juontaa parin kanssa vajaan vartin ohjelma. Suurin huoleni liittyy tekniikkaan, kun pitäisi yhtä aikaa muistaa olla luonteva ja hallita tusinaa vipstaakia ja nappulaa yhtä aikaa. Musa pois, tunnari esiin ja puhemikki päälle, ja sama toisinpäin samalla, kun juontaa. Kolme kättä olisi tarpeen.

Kun urheiluopistolla ollaan, on myös liikuttu. Eilen pelattiin pesäpalloa (lyön yhtä huonosti kuin 11-vuotiaana) ja tänään oli vuorossa islanninhevosratsastusta. Hepan selkään mua ei saatu kirveelläkään, mutta jostain syystä halusin lähteä kuntopolulle mukaan. Saivatpahan ratsastavat toimittajaneidot valokuvia ithestään. Ja huumoria pöpelikössä ravanneesta allekirjoittaneesta.