Kolme ja puoli tuntia Matteus-passion parissa sujuu huomattavasti jouheammin, kun kirjoittaa kuulemastaan muistiinpanoja. Ja niiden muistiinpanojen avulla voi harjoitella kritiikin kirjoittamista. Koska en kuitenkaan tahdo aiheuttaa mielipahaa kritiikkini kohteille, käsittelen esityksen solisteja anonyymeinä. Solistit löytää kuitenkin Cantiksen verkkosivuilta, jos haluaa löytää haukkujeni tai kehujeni kohteen.

Kuoro kuulostaa kokonaisuudessa melko erilaiselta verrattuna edellisen johtajan, Christian Hauschildin aikaan. Haussi siirtyi eläkkeelle jouluna 2004, jolloin minäkin päätin 13 vuoden harrastukseni Cantiksessa. Ensimmäisiä nykyisen johtaja Hannu Norjasen johtamia konsertteja kuunnellessa Cantis kuulosti hapuilevalta ja taantuneelta tasostaan. Muutaman vuoden aikana Norjanen on kuitenkin muokannut kuorosta hänen tyylinsä kuuloisen soittimen.

Matteus-passiossa positiivisimman vaikutuksen tekivät poikasopraanot. Kuorolla on käsissään joko todella lahjakas sukupolvi pikkukanttoreita, tai sitten nykyiset varhaisteinit ovat ilmaisussaan aiempia sukupolvia rohkeampia. Kuulaat ja kirkkaat äänet kaikuivat Tuomiokirkon kupoleihin sykähdyttävästi. Teos oli pikkukavereilla varmasti hallussa.

Altot kärsivät poikakuorossa ikuisuusongelmasta, materiaalipulasta. Todelliset altot ovat harvassa, suuri osa heistä on äänenmurroksen kynnyksellä hapuilevia ex-sopraanoita. Siksi stemman volyymi jäi muiden äänten alle. He täyttivät mielestäni silti paikkansa taitojensa mukaan.

Tenorit olivat Cantiksen murheenkryyni pitkään oman CM-urani aikana. Viimeisinä vuosinani oli kuultavissa muutosta parempaan. Rohkeilla, johtavilla tenoreilla on äänessään teiniräyhäkkyyttä sopivasti klassiseen musiikkiin annosteltuna. Tekniikka ei ole mitä parhain, mutta kaikkensa antamisen mentaliteetti on kohdallaan.

Mitä sitä sitten omasta stemmastaan uskaltaisi sanoa? Bassojen suoritus oli pitkäperjantain iltana kovin vaihteleva. Välillä äänistä paistoi laulajien ikiin verrattuna yllättävä kypsyys. Innokkuus toi äänien kehittymättömyyden kuitenkin usein esille. Bassoista lähti fortepläjäytyksissä (mm. mainio Lass ihn kreuzigen) tenoreita enemmän desibelejä, mutta intoa oli taitoa enemmän. Jotenkin uskon, että Bach olisi silti pitänyt bassojen klassisen laulutavan rajoja venyttävästä räyhästä ja räkäisyydestä. Minuakin se miellytti.

Kuoron tulkinta Matteus-passiosta oli Haussin aikaisen versioon verrattuna selkeämpää. Koraalien dynamiikkaan ja artikulaatioon oli kiinnitetty huomiota. O Haupt voll Blutin 1. säkeistö pianona entisen fortissimon sijaan sai kylmät väreet aikaan. Samoin tunsin a cappellana (ilman säestystä) tulkitusta koraalista Jeesuksen kuoleman jälkeen, vaikken itseäni uskovaisena pidäkään.

Solisteista eniten kuraa niskaansa saa sopraano, jonka kuuntelemisesta tuli epämiellyttävä olo. Hän ei jatkanut vuorollaan tarinankerrontaa, vaan sirkutteli ja lirkutteli. Ääntäminen ahdisti erityisesti. Jos Herze-sanan saa kuulostamaan Hartsalta ja Lieben Laabalta, ei voi odottaa kauhean hyvää palautetta. Hän ei vakuuttanut edes omassa herkkissoolossaan (Aus Lieben), jonka Lohjan orkesteri hoiti suvereenisti.

Sopraanon tapaan CM-solistina debytoinut altto onnistui paremmin, vaikka duetonpätkässä tenorin ja orkesterin kanssa tulikin temppuiltua tempon kanssa. Hänen äänensä vaikutti hieman tukkoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä. Erbarme dich -soolo pysäytti silti vaikuttavuudellaan.

Tenorien (evankelista ja solisti) panos ei pettänyt. Evankelistan passiokokemus kuului, ja sitä kautta tulkinnan tuoreus jäi puuttumaan. Laatutyötä silti. Tenorisolistin osuus oli suoraan sanottuna helvetin hyvä. Kirkas, varma, voimakas ja rohkea äänenkäyttö kantoi hedelmää.

Bassosolisti täytti Tuomiokirkon äänensä runsaudella. Tulkinta ei ollut avoimella äänenkäytöllä kovin tarkkaa, ja epäpuhtauksia vilisi etenkin teoksen loppuvaiheessa. Runsas tyyli näytti ehdyttäneen voimia. Tarinankerronnassa sävyt tulivat hienosti esiin, vaikka välillä täyteen ääneen laulaminen lipsahti mylvinnän puolelle. Solisteista kuitenkin vaikutuin hänen panoksestaan tenorisolistin jälkeen eniten.

Jeesus jyrisi turhan jykevästi makuuni. Hänellä oli toki painavaa sanottavaa, mutta ääni kuulosti enemmän isältä kuin pojalta tai pyhältä hengeltä. Solistin tatsi omaan ääneensä oli kuitenkin pettämätön, ja sitä oli ilo kuunnella.

Pontius Pilatusta ja Juudasta tulkinneen bassobaritonin suoritusta odotin ennalta eniten, onhan kyseinen kaveri laulanut Cantiksessa kanssani, ja tämä oli hänen ensimmäinen näytönpaikkansa miesäänenä CM-solistina. Suoritus oli odotetun innokas ja säveltasoltaan puhdas. Solistisuutta karsi äänen kireys, jonka takia kirkkossali ei hänen äänestään täyttynyt. Tulevaisuutta solistiuralla hänellä silti on kosolti.

Orkesterin ammattimainen ote tuntui syvällisesti. Yksi isompi virhe ei vaikuttanut kokonaisuuteen. Ryhmä voitti yleisön ja blogikriitikon puolelleen kuten japanilainen taitoluistelijatar, joka nousi maailmanmestariksi loisto-ohjelmalla pahannäköisen kaatumisen jälkeen.

Konsertin onnistumista parhaiten kuvaa, etten tuntenut uupumista oikeastaan missään vaiheessa. Sain heittää romukoppaan uskomukseni siitä, että aikuisista koostuvat kuorot osaavat tulkita ja Cantis lähinnä vain laulaa teoksen läpi hurmaten kuulijat söpöydellään. Minun korvissani Cantis oppi eilen tulkitsemaan eikä kadottanut tulkintaansa laulun lahjaa.