Viime viikko oli todella hämmentävää aikaa.

Jo pääsy Vierumäelle koulun radiotyön perusteiden kurssille oli hienoa ja ammattitaitoa avartavaa. Viikko todisti, että minusta on toimittajaksi myös sähköisissä viestimissä. Perjantaina juonsimme viikon oppien perusteella parin kanssa vartin mittaisen shown, jossa kontolleni koitui tekniikka. Pienet huolimattomuusvirheet jäivät harmittamaan, mutta kokonaisuus nosti hymyn suupieliin.

Hämmentävintä oli saada positiivista palautetta ihmiseltä, jonka takia on alalle lähtenyt. Antero Mertaranta ohjasi meitä rautaisella ammattitaidollaan läpi viikon. Uskon jokaisen kurssilaisen löytäneen itsestään pienen, tai suuremmankin radiopersoonan Antsan ohjauksessa. Ei Nastolan kultakurkku ole turhaan itseään opettajaksi kouluttanut.

Kahdenkeskisessä palautteessa Antsan kanssa olin kuin unessa. Kun ei sitä halatakaan kehdannut kehuja kuunnellessani, istuin vain typertyneenä ja nyökkäilin jotain. Hämmentävää ja tietyllä tavalla unelmia toteuttavaa, mutta vakityöpaikkaa ei tipu suoraan, vaikka minua kuinka kehuttaisiin. Niin armoton onpi alani tää.

Jossain vaiheessa tässä siis pitäisi uskaltaa loikata. Siis työhön, jossa pääsee myös ääneen. Jos ei tahdo markkinointimiesten haaviin, jäljelle jää yksi sähköviestinvaihtoehto: kolmikirjaiminen paikka, jonne olen halunnut, mutta alalle päästyäni yhä vähemmän. Tämän dilemman yritän selvittää vuoden loppuun mennessä, etten jää opintojeni päätyttyä tyhjän päälle. Pienin varauksin saattaisin olla valmis tekemään välillä myös jotain muuta kuin urheilua.

Mutta en pysyvästi.

Nimim. "Lontoo 2012 kutsuu"