Neljännesvuosisataisen elämäni oudoin talvi vain jatkuu. Helsingin lumikiintiöt päätettiin täyttää juuri, kun olin suunnittelemassa polkupyöräni keväthuoltoa. Vaikka talvikenkäni vuotivat jo viime huhtikuussa, en ole ostanut uusia. Nyt niille olisi tarvetta.

Havahduin aamulla aurausautojen jyrinään ja puhelimen pirinään. Sukunimikollegani tekivät työtään pihalla, ja minulle tarjottiin puolestaan aamuvuoroa urheilutoimituksessa huomiseksi. Kyllähän raha kelpaa, joten ontin teko siirtyy taas.

Matkalla kouluun aloin tosin miettiä auramiesten mielekkyyttä. Vierailin muutama talvi sitten Muoniossa, jossa teitä ei juuri aurailtu. Teitä ei siellä tarvinnut hiekoittaakaan. Tampatulla lumella sai tallustella ilman pelkoa liukastumisesta.

Helsingissä aurausautot paiskivat hommia autoliikenteen ehdoilla. Jos tiet ovat lumen valtaamia, jumittavat kaupunkiautot parkkipaikoillensa, ja yritysjohtajat kihisevät raivosta.

Alamäki Pasilan asemalta Haaga-Helialle oli aurattu napakaksi. Tielle jäänyt ohut lumilevy oli tosin ilman hiekoituskiviä jäinen, ja olinkin lähellä heittää elämäni lipat. Aivan turhaa auraamista, puhisin mielessäni.

Ihmisillä on muutenkin harvoin positiivista sanottavaa auramiehistä. Kun narsismin tulvassani googletan sukunimeäni, saan tuloksiksi lähinnä keskustelupalstoja, joissa avaudutaan auramiesten tyrimisistä. "Taas joku v-tun auramies oli jyrännyt lumet Opelini päälle!!"

Kaikesta huolimatta pidän sukunimestäni. Ainakin omien juttujen googlettaminen on helpompaa kuin pekkavirtasilla.