Jaahas, helmikuustakin on luiskahtanut jo puolet. Yleensä odotan talven loppumista kuin joulua, mutta viime päivien pirteät pakkaset ovat saaneet minut nauttimaan tästäkin vuodenajasta.

Luistimet tosin ovat kadonneet jonnekin. Suksia en ole stadilaisena koskaan edes omistanut. Nyt niille olisi käyttöä, mutta suksipaketin ostaminen sadoilla euroilla ei näillä tienesteillä houkuttele. On siis tyydyttävä reippaaseen jalkapatikkaan. Tänään olikin aika palata tänne.

Jostain syystä en ollut toissa syyskuun 23. päivän jälkeen ehtinyt kertaakaan vierailla Lammassaaressa, vaikka Maija oli palannut häämaisemiimme jo neljästi. Hieno sää ja kaikkien kolotustemme toistaiseksi taakse jääminen rohkaisivat meidät vihdoin yhdessä liikkeelle.

Tällä kertaa pitkospuut eivät tulvineet.

Perillä Pohjolan pirtillä nautimme termariteet/kahvit ja räpsimme lisää kuvia. Hääpäivän tapahtumat välähtivät entistä selvemmin mieleen paikan päällä: tuolla me odotimme vieraiden tuloa, tuosta me kävelimme sisään, tuolla vihkijä sekoitti minut bestmaniini vihkipuheessaan... tässä poseerasi koko hymyilevä hääväki tuona huikaisevan hienona päivänä, tuossa kuuntelimme puheita, laulu- ja tanssiesityksiä, ja tuolta haimme mitä maukkainta ruokaa.

Laskeuduimme myös alas laiturille, josta ei tällä kertaa päässyt saunan jälkeen uimaan. Mutta luistelemaan olisi päässyt. Nähtyämme varjolla kiitävän hiihtäjän kaukana jäällä sekä lukuisat jalanjäljet, uskaltauduimme itsekin kiertämään saarta jään poikki. Ihan takaisin kaupunkiin ei kantti jäätä myöten kestänyt, mutta kiersimme takaisin pitkospuille ja näköalatornille ihmettelemään.

Ehdimme takaisin ennen auringonlaskua, joten otsalamppujakaan ei tällä kertaa tarvittu. Vaellus kulutti sen verran voimia, ettei kokkaaminen tuntunut ykkösvaihtoehdolta. Niinpä suuntasimme kalliolaiseen ruokaravintolaan, jossa päädyimme alkuperäisen suunnitelman lisäksi nauttimaan myös alku- ja jälkipalat.

Oma kulinaristinen seikkailuni ulottui Pariisista Pielisen kautta Philadelphiaan. Yhdistelmä etanat-läskisoosi-suklaapirtelö ei kuulosta tarkoin harkitulta (eikä se sitä ollutkaan:), mutta aah... hyvvee.

Kunpa kaikki tiistait olisivat tällaisia.

 

 

 

On kerta kerralta ihmeellisempää huomata, kuinka paljon tarinoita ja viisautta mahtuu lähes 94-vuotiaan ihmisen elämään. En nuorempana älynnyt tajuta sitä tiedon määrää, joka mummollani on. Vasta viime vuosina olemme jutelleet normaalien arkisten juttujen lisäksi myös Kauan Sitten tapahtuneista asioista.

Monet näistäkin tarinoista ovat arkisia, mutta silti kullan arvoisia. Kun mummostani aika jättää, suvustamme ei ole kukaan muistelemassa, millaista oli kaupunkilaiselämä ennen sotaa, sodassa ja jälleenrakennusvuosina. Muutama vuosi sitten mummo kertoi sukumme tarinaa nauhalle. Tänään tarkoitukseni oli jatkaa haastattelua, mutta tampiona unohdin uunituoreesta nauhuristani patterit kotiin. Pieni tiivistelmä keskustelusta blogiin saa siis tällä kertaa riittää.

Kotiäitien maineen kenties vuosiksi mustannut Nina Mikkonen toimi kipinänä juttutuokioomme. Mummo ja vaari elivät sotien jälkeen varsin niukasti, joten kotiäidiksi jääminen ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Mummoni toimi yhteensä 40 vuoden ajan Valtion puhelimessa puheluiden välittäjänä, kun taas vaari teki erinäisiä sähkötöitä kuolemaansa, vuoteen 1967 asti. Töitä oli tehtävä vuoroissa, ja ulkopuolista apua tarvittiin, jotteivät äitini ja tätini olisi joutuneet olemaan taaperoikäisinä yksin kotona.

Fredrikinkadun 42 neliön kaksioon palkattiin lopulta piika, maalta kaupunkiin muuttanut opiskelijatyttö, auttamaan lastenhoidossa ja kotitöissä. Kodin intimiteetti oli melko kaukana nykyisestä mallista, sillä piika nukkui keittokomerossa hetekalla. Ensimmäinen piika oli Auramiesten apuna 8, toinen 3 kuukautta. Kummankin nimikin oli vielä mummon muistissa 60 vuoden takaa, mutta minä ehdin harmikseni unohtaa ne jo muutamassa tunnissa. Kolmas piika oli kaukaista sukua ollut tyttö Savosta. Hänestä pidettiin ilmeisen paljon, sillä piika saapui kutsuttuna mummoni 90-vuotispäivillekin.

Äiti ja tätini kävivät tarhaikäisinä saksankielistä Kinderkartenia, tuota totalitarismin ja fasismin suurta keksintöä, mikäli uskomme reservin majurin vaimoa. Ja Uutisvuoto-quote, miksemmepä uskoisi. Saksankielisyys aiheutti haasteita molemmille, ja mummo vaihtoikin tätini opinahjon saksalaisesta suomalaiseen kansakoulun toisella luokalta, kun todistukseen tuli suomen kielestä nelonen. Tätini oli oppinut nimittäin lukemaan kielellä, jota hän ei kunnolla ymmärtänyt (saksa), muttei äidinkielellään suomella. Tämä saattoi haitata tätini oppikouluun pyrkimistä myöhemmin, kun etenkin matematiikan kirjalliset tehtävät muuttuivat paperilla "koukeroiksi ja käärmeiksi".

Äidin koulunkäynti oli vielä siskoansakin tukalampaa, mutta isosiskon tuella ja turvalla oppivelvollisuus tuli hoidettua. Sisarukset eivät kuulemma kinastelleet keskenään, edes pojista, joita kummallakin kuulemma parveili ympärillä 1960-luvun alussa.

Mummon ja vaarin häistä tulee kesällä kuluneeksi 70 vuotta. "Millainenhan ukonkäppänä se olisi nykyään (99-vuotiaana)", mummo sai lähinnä sanotuksi. Vaarini oli kuulemma melkoinen seikkailija, joten mummon mukaan hän ehti 57 elinvuotensa aikana elää täyden elämän, vaikkei hän ehtinytkään nähdä lapsenlapsiaan.

Mummolla äly leikkaa yhä terävästi, vaikka sokeritauti uhkaa viedä kävelykyvyn kokonaan. Ristisanat ratkeavat päivittäin Tauno Palo -kalenteria ihaillessa ja tarinaa riittää niin menneestä kuin uusimmista käänteistä saksalaisessa saippuasarjassa. Mummoni mielestä vaarini oli seikkailija. Mielestäni mummo on kokenut vieläkin miestäänkin suuremman seikkailun, ja siksi hän on minulle suurin sankarini.

Taitoluistelujuhlat olivat mukava sykähdys tähän ahmuutenniinharmaaseen arkeen. Hulppeiden valmistujaisten (osallistujille KIITOS) jälkeen ei ole oikein päässyt vauhtiin. Osan voimista on vienyt Maijan sairastelu, kun poloista on katsellut vierestä hengessä mukana.

Töitä on tippunut satunnaisesti, mutta kuitenkin riittävästi. Tuli piipahdettua kemian/fysiikan/matikansijaisena yläasteellakin, ja todettua, ettei opettaminen ole todellakaan mun juttu, ainakaan yläasteella. Onneksi muovilevyjen ja puukappaleiden (opetusmateriaalia kuulemma) sateessa geometrian opettamisesta saa sentään kilpailukykyistä palkkaa.

Kuorossa on päässyt rallattelemaan tuttua Bachin Johannes-passiota. Kevään mielekkyys on hieman koetuksella, kun reilun kahden tunnin teos tuntui menevän ulkoa jo toisissa harjoituksissa. Mutta hauskaa on silti:)

Ensi viikolla voisi vaikka hieman sukuloida. Ohjelma vaikuttaa muuten kovin vk-loppupainotteiselta. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, keskiviikkonakaan ei mittäääään. Torstaina urheilutoimittajien säbäturnaus, perjantaina töitä ja valmistujaisia, lauantaina töitä ja tupareita, sunnuntaina töitä ja Superbowlia. Sit vois vaikka koisata pari päivää.

Kunnon kiireet alkavat toukokuussa, jolloin 5 kk kesäpesti byroolla (STT) alkaa. Sitä ennen saa lomailla, mutta minimibudjetilla.

Tänään tuli vähän itkettyä. Sinänsä mukavaa, että silmät kostuivat ilosta, kun katseli naisten EM-taitoluistelun suomalaisjuhlia. Kun on vuosien ajan tottunut siihen, että suomalainen urheilija romahtaa ratkaisuhetkillä, etenkin kotikentällään, oli Laura Lepistön suoritus virkistävä poikkeus "sääntöön".

Italian Carolina Kostnerin veto oli sen verran hieno, että uskoin kullan karanneen, kun Lepistön kolmoishyppy jäi yhteen kierrokseen. Mutta säkenöivä loppukiri avitti pitämään ykkössijan 1,5 pisteen erolla! Liiton kahden mitalin tavoitekin täyttyi, kun Susanna Pöykiö pääsi pronssille. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että huumaa hieman laimentaa kilpailun yleinen taso. Pöykiö sai pronssin selvällä erolla neloseen, vaikkei ollut tyytyväinen ohjelmaansa. MM-kisoissa näillä pisteillä ei valitettavasti mitaleilla juhlita, kun aasialaisrobotit pyörivät oman ohjelmansa...

Oma lukunsa kisassa oli tietenkin Kiira Korpi, joka sirklasi itsensä kumoon ja taklasi laitaa kuin jääkiekkoilija konsanaan. Taitoluisteluvarusteissa kolaus vain tuntuu melkoisesti enemmän. Mutta yleisö hurrasi Kiiran takaisin jäälle, ja taistelu toi viidennen sijan. Sen verran vakuuttavasti Lepistö ja Costner esiintyivät, ettei Korvella olisi puhtaalla ohjelmallakaan ollut asiaa kärkeen, mutta pronssimitali olisi voinut vaihtaa omistajaa.

Veikkaanpa, että 10 vuoden päästä Suomella on jälleen nuoria naishuippuja taitoluistelussa. Sen verran menestys tuo kipinää lajin harrastamiseen. Vuonna 1995 Susanna Rahkamo&Petri Kokko tanssivat EM-kultaa. Nyt liiton pj Rahkamo pääsi halaamaan Lepistöä palkintopallilla.

Hieno hetki, kenties koko urheiluvuoden 2009 sykähdyttävin jo nyt. Keihäsmiesten olisi venyttävä vähintään samaan MM-kisoissa, tai jalkapallonuorten finaaliin EM-lopputurnauksessa, jos mielivät tämän ylittää.

Aatonaatto, a.k.a. paniikkipäivä. Olisihan sinne Stockalle voinut mennä muulloinkin kuin neljän jälkeen päivää ennen joulua. Tunnelma oli muuttumassa jopa hieman väkivaltaiseksi, joten evakuoiduin nopeasti.

Tänäkään jouluna ei tullut venyttyä täydellisyyteen lahjomisessa, vaikka kaikenlaista hassua tulikin löydettyä. Itse olin saada melkoisen lahjan, kun entisen kouluni kuoron johtaja, ilmeisesti Tapani Kansan kaveri, pyysi minua My Habit's Peoplen euroviisukarsintabiisin taustakuoroon. Jouduin kieltäytymään aikataulusyistä, muuten tämä täky olisi täytynyt kokea.

Joulun tunnelmaan pääsin jo etukäteen mummolla. Tauno Palo -kalenteri ensi vuodelle osui lahjana melkoisen nappiin, onhan kyseessä 93-vuotiaan mummoni unelmien mies. Ilta eteni vanhemman serkun lapsille ilveillessä. Toinen kummipoikamme osoittaa 8 kk iässä jo pontevia toiveita kävelemisestä. Ensi vuonna sitten...

Nyt on nuhainen olo. Kai tästä sairastelusta on tulemassa minulle jouluperinne. Aattoilta saa silti tulla, finrexiniä kehiin vaan.

Miten niin helmikuu on muka lyhyin kuukausi? Joulu on jo ehtinyt kompastella oven ylitse, ennen kuin on ehtinyt kunnolla edes ajatella asiaa. Veikkauksen kalenteriluukkujakin on joutunut raaputtamaan neljä kerrallaan, kun ei ole pysynyt perässä.

Hässäkkää on kieltämättä riittänyt. Reilun viikon sisään olin suostunut huomaamattani kahdeksaan työkeikkaan, joiden ansiosta tosin voin syödä myös tammikuussa. On tullut juhlittua koulun pikkujouluja, itsenäisyyttä, toimittajuutta ja hieman jo valmistumistakin, vaikka jälkimmäisen isommat kekkerit ovat vasta edessä. Loput vapaat illat ovat vierähtäneet konserteissa joko kuulijana tai esiintyjänä - tulipa ylsi ilta lukupiireiltyä luokkaeroistakin. Näin "pohjalta ponnistaneena" "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" -opus osui suoraan kiinnostushermooni.

Valmistumistilaisuus oli hieman toisenlainen kuin etukäteen kuvittelin. Ensinnäkin vuoden viimeisen valmistumistilaisuuden järjestäminen Haagan yksikössä Pasilan sijaan ei ollut kaikkein viisainta. Tila loppui auttamatta kesken, kun kapeahkoon juhlatilaan ahtautui noin parisataa valmistuvaa ja muutama sata juhlavierasta päälle.

Suurin osa ajasta meni odotteluun, kun todistukset jaettiin potentiaalisessa vaurastumisjärjestyksessä: ensin liiketalouden, sitten tietotekniikan, hotelli- ravintola- ja matkailualan sekä johdon assistenttien opiskelijat ja lopuksi medianomeiksi toimittajaopiskelijoista pullahtanut nelikko. Muutama pökkelö puhe, Mozartia ja En etsi valtaa loistoa (hieman tekopyhää talouteen painottuvan koulun valmistujaisjuhlassa) jousiduolta, kuohuviinikakut ja pari hätäistä valokuvaa. Sitten olikin jo aika lähteä. Kun tilaisuus oli Haagassa, paikalle ei ollut eksynyt omia opettajiamme, joten siinäkin mielessä vähän valjuksi jäi.

Ilta jatkui lopulta hieman väkisinkin aamuviiteen kuoromme joulukaronkassa. Viikonlopun jouluhässäköinti ja iltariennot vaihtuivat siis koomaukseen. Tänään on vuoro olla kuulijana Cantiksen jouluoratoriossa. Saamme vieraita Islannista ja aatonaattona tervehdimme mummoa. Ehtisiköhän sitä huoahtaa edes aaton keskipäivällä, kun sitä rauhaa oikein Turusta asti meille tuputetaan?

Viimeisten viikkojen aikana itsetuntoni on saanut pullistella erilaisten onnistumisten ansiosta. Toissa viikonlopun kokkausiltamat menivät jotakuinkin nappiin, sohva oli mainio kohtu Kampin keikalla ja ont, se on viimein kansissa.

Hymyssä suin on saanut astella muutenkin, vaikka lähes puolen metrin hanget sulivat Kallion kaduilta lähes yhtä nopeasti kuin olivat alas sataneet. Pikkujouluissa tuli humpattua niin meillä kuin muuallakin, ja sekä 3- että 25-vuotissynttäreillä oli rattoisaa. Työkeikat olivat koomisia Matti Kyllösen tyhjänhehkutuksesta Amin Asikaisen nyrkkeilyä seuranneiden katsojien tunteenpurkauksiin.

Opiskelut on nyt sitten todellakin opiskeltu. Kielitaitoa on toki hyvä pitää jotenkin yllä jatkossakin, mutta muihin pakkopulliin en aio palata. Haasteita riittää töissä, itse asiassa jo niiden saamisessa. Siitä en ehtinyt murehtia, kun oli aika (ja vihdoin aikaa) pestä pyykkiä.

Pesukoneemme on vikuroinut jo tovin. Täydellisenä tekniikkatomppelina en ole voinut kuin ihmetellä, miksi kone on jättänyt pyykit kerta toisensa jälkeen litimäriksi. Vaimo vinkkasi "Mies hoitaa kotia" -kirjastani, jonka hän oli onnekseen hankkinut minulle taannoin. "Yllättäen" jo kirjan 1. ohje toi ratkaisun: "tyhjennä nukkasihti". Mikäs se on?

Ja juu, sitä ei oltu toviin tyhjennetty.

Kun sihti suostui lopulta irtoamaan, näky ja haju muistuttivat jossain määrin kuollutta rottaa. Hiirulainen ei sentään ollut päässyt koneeseen, mutta sen sijaan kaksi pesupähkinäpussia oli luiskahtanut pesurummun ulkopuolelle ja sieltä sihdin tukkeeksi.

Pesukoneen omistajat, jos haluatte välttyä kokemiltani traumoilta sihtiä puhdistaessani, tarkistakaa sihtinne. Olen tosissani.

Niin, ja blogini sai herättyään hieman raikkaamman kuosin. Kiitos vaan vaimolle tuunaamisesta, minä kun olen tällainen webbitumpelo.

Juuh, meni sitten perjantai täydeksi laiskotteluksi.

Ihan pakko oli kuitenkin blogata kummajainen Nyt-liitteestä. Emir Kusturican dokumenttielokuva Maradonasta oli saanut kriitikoilta vaihtelevan arvioinnin yhdestä tähdestä neljään. Se yksi tähti EI tullut Tapani Maskulalta. Turun Sanomien kaiken lyttäävä kriitikkovihulainen oli sen sijaan antanut kriitikoista ainoana neljä tähteä, jota ei ole häneltä irronnut yhdellekään elokuvalle tänä vuonna.

Joko painovirhepaholainen on iskenyt, tai sitten Maskula todella pitää Argentiinan jalkapallolegendasta. Veikkaan ensimmäistä.

Kun viimeksi bloggasin, opinnäytetyössäni oli tekstiä nolla riviä. Nyt niitä rivejä on 2 001, ja sivujakin 72. Muutama loppumuodollisuus siis, niin meikäläinen on medianomi ennen joulua, perskules sentään.

Blogihiljaisuus sujui "yllättäen" helposti ontin rustaamisen ajan. Facebook-addiktioni sen sijaan paheni, minkä monet saivat tuta. Playont-parran, ja erityisesti viiksien kasvattaminen ennaltaehkäisi tehokkaasti lopputyön kanssa vätystelyä. Vaimon ilme oli keskiviikkona näkemisen arvoinen, kun karvareuhkaäijän sijaan espoolaisessa ostoskeskuksessa vastaan käveli siloposki, ja -leuka. Partaa ei nimittäin ole tullut kokonaan muutamaan vuoteen ajettua. Saa nähdä, kuinka paljon loppuillan "kaunis poika" -kommentit minua pysyvästi traumatisoivat. Parta on kaikesta huolimatta kasvamassa takaisin.

Koulukiireiden vähetessä voin vaalisloganmaisesti todeta, että jatkossa pitäisi olla aikaa ihmisille. Töitäkin on sen verran satunnaisesti tarjolla, ettei täältä kotikonnuilta ole varaa karata hirveän kauaksi lomailemaan. Hulppeaa Islannin-seikkailua voi muistella räntäsateessa.

Sen verran taipuvainen olen tekemään bloggauksistani yhteenvetoja, että varastanpa yhden meemin käyttööni. Kiitosta vaan edelliselle meemaajalle:

Kymmenen vuotta sitten, 1998:

1. Syksyn ehdoton kohokohta oli Cantores Minores -poikakuoron kiertue Yhdysvaltoihin. Vuosi aikaisemmin minulta oli jäänyt äänenmurroksen takia väliin matka Japaniin, joten jenkkilään halusin todella mukaan. Mahduinkin matkaryhmään viimeisten bassojen joukossa yhtenä nuorimmista miesäänistä.Silloin voin todella sanoa ihailleeni amerikkalaista meininkiä, mutta ihailu on viime vuosina kokenut täyskäännöksen, eikä pelkästään Bushin takia. Hirveää hinkua ei paluulle Yhdysvaltoihin ole.

Ensimmäisellä Cantis-matkallani 1993 kiersimme Yhdysvaltain itärannikkoa. Nyt edistimme ilmastonmuutosta autuaan tietämättöminä reippaammin. Bussiköröttelyn sijaan lensimme New Yorkista Washingtoniin, sieltä Charlestoniin, Las Vegasiin (jossa esiintymisen sijaan yövyimme ja hoilasimme mormonikylä St. Georgessa), Phoenixiin, San Fransiscoon ja takaisin itään Ohion Painesvilleen.

2. Kun on kahden ja puolen viikon sisään nähnyt Valkoisen Talon, Grand Canyonin, Vegasin suihkulähteet ja kasinot, Friscon Golden gate -sillan ja yöpynyt mormoniperheessä, voi paluu vuosaarelaiselle ysiluokalle tuntua ankealta. Ja juu, sitähän se olikin. Itse opiskelusta ei enää paljoakaan muista, mutta välituntien footbag-rinki kasvoi joskus yli kymmenenkin pelaajan kokoiseksi.

3. Yläasteaika ei ollut ruusuilla tanssimista poikakuorossa laulavalle rillipäiselle finninaamalle, joka vielä kehtaa saada kiitettäviä arvosanoja kokeesta kuin kokeesta. Kun kiusaamista oli kestänyt ysiluokalle asti, kesti sitä vielä yhden vuoden. Keväällä 99 luokkaan alkoi viime metreillä syntyä jopa jonkinlaista yhteishenkeä. Kivoina juttuina mieleen jäivät luokkaristeily Tukholmaan sekä äidinkielen loppuprojekti, luokanvalvojastamme kertova poikien horrorparodialyhytelokuva, jossa esitin toimittajaa. Se ei ollut tuulesta temmattu rooli, sillä urasuuntaukseni oli selvillä jo ala-asteelta. Opinto-ohjaaja suositteli minulle hakua Kallion lukioon, ja sinne pääsy aikaansai tien, jota tallaan nyt.

Viisi vuotta sitten, 2003:

 

1. Vuotta voisi kutsua kohtalaisen ristiriitaiseksi. Ensimmäinen puolisko oli yhtä helvettiä, mutta onneksi kiirastuli Santahaminan kranaatinheitinkomppaniassa kesti vain kuusi kuukautta. Helpotusta rääkkiin toivat lukuisat harjoitusvapaaillat kuorotreeneihin sekä kuukauden äksönistä sivussa pitänyt jalkapohjan rasitusmurtuma. Armeijasta sain ansaitusti elämäni heikoimman todistuksen, vaikka ääliömäisiä ohjeita kuuliaasti tottelinkin.

2. Armeijan loppusodastakin siivusin ensimmäisen päivän pois Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen pääsykokeiden takia. Koekirjaa tuli luettua jalkamurtuman takia melkoisesti, mutta teoriaoppi ei kalloon tarttunut. Kysymystulvasta typertyneenä palautin elämäni ensimmäistä kertaa koepaperi tyhjänä takaisin.

En kuitenkaan jäänyt syksyllä vain R-kioskin tiskin taakse hymyilemään. Hain ja pääsin urheilujournalismilinjalle Helsingin Evankeliseen Opistoon aivan naapuriimme Kalliossa. Ei siellä paljoa vuoden aikana opiskeltu, mutta hauskaa pidettiin sitäkin enemmän. Uran kannalta kenties lukiovalintaakin tärkeämpi ratkaisu. Talvella pääsimme selostamaan radioon jääkiekon nuorten MM-kisoja, joten eräs unelmani toteutui aikaisemmin kuin oli ehkä tarpeen. (Suomen voittaman pronssipelin selostus on silti yhä C-kasetilla tallessa:). Keväällä jatkoimme koko koulun radioprojektilla, mutta vuoden huipensi työharjoittelu STT:n urheilutoimitukseen. Kenkäni on yhä oven välissä, johon sen keväällä 04 tungin.

3. Asuin toista vuotta Maijan kanssa Kalliossa. Armeijan säröt paikattuamme yhteinen arki alkoi tuntua kerrassaan mainiolta.

Kolme vuotta sitten, 2005:

 

1. Aloitin toimittajaopinnot Heliassa tulevia talouskursseja jo valmiiksi kammoten. Vuosi 2005 toimittaja- ja assistenttiopiskelijat oli vielä piilotettu Oulunkylään opiskelemaan, ennen kuin Helia-talo laajeni hulppeaksi Pasilassa.

2. Vuosi alkoi kihlajaisilla, joissa kävi illan aikana enemmän vieraita kuin kaksiossamme on neliöitä (52). Teimme kekkereihin neljä sacher-kakkua, joista epäonnistunut maistui parhaalta, koska sen päällä oli kaksikertainen määrä sulatettua suklaata. Keväällä teimme mainion matkan Lontooseen ja Edinburghiin.

3. Lopetin Cantiksessa yhdessä eläkkeelle siirtyneen kuoronjohtajamme kanssa jouluna 2004. Puoli vuotta kykenin elämään kuorotta. Syksyllä muutaman sattuman seurauksena hain ja pääsin Kampin Lauluun, ja saman tien kuoron 15-vuotisjuhlakeikalle tykittämään epämääräisiä nykymusiikkiteoksia. Olen ilmeisesti yhä kuoron nuorin laulaja, mutta vain iältäni, en mieleltäni. Hauskaa siis on piisannut.

Vuosi sitten, 2007:

 

1. Kerrankin on helppo valita kolme selkeää teemaa vuodelle. Ja listan kärjessä on tietysti 220907. Kiitos vielä kaikille Lammassaaren häätunnelmasta kanssamme nauttineille. Toki niillekin, jotka eivät nauttineet, jos heitä joukossamme oli.:) Hääteemaan kuuluu myös häämatka Italiaan. Samanlaista elämysten täyteistä kuukautta en kokene koskaan.

2. Niin, jotenkin sitä sai itsensä revittyä häävuonna myös ainejärjestönsä puheenjohtajaksi. Pikkaisen kylmäsi aloittaa lähes ainoana vanhana hallituslaisena, mutta saimme kasattua uskomattoman hienon Skuuppi-neuvoston, jonka jäljiltä kaikki pelot Skuuppi ry:n näivettymisestä on voitu unohtaa. Noin vaatimattomasti muotoiltuna.

3. Ettei vaan olisi jäänyt kalenteriin tyhjää, tykitin koko kevään lisäksi koulumme uudistuneen opiskelijalehden H2:n päätoimittajana. Enpä olisi sellaistakaan kuvitellut osaavani, mutta hyvä toimitustiimi pelasti tässäkin tapauksessa kasvoni. Lehteä julkaisseen opiskelijakuntamme vastaavan pt:n kanssa oli mennä kyllä hermot, kun herra lähettää kokoomuspropagandaisen juttunsa mulle lehden painoonmenoiltana klo 22. Juttu piti hieman siistiä, enkä voinut tehdä sitä itse, koska nettimme ei toiminut sijaiskämpässä, jossa olimme vesivahinkoa evakossa. Puhelimessa sitten käskytin loppuillan häntä muuttamaan omaa juttuaan ja lähettämään koko lehden painoon.

Tähän mennessä tänä vuonna:

 

1. Töitä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Palkan kannalta hyvä asia, mutta nykyisen työn mielekkyys ei ole entisellä tasollaan. Sitä kun kovin haluaisi tekstin ääreltä ääneen. Tämän lisärohkaisuina toimivat koulun tv- ja radiokurssit Vierumäellä, jossa pääsin muun muassa idolini kannusti minua alalla ääneni kanssa. Voisiko joku luovuttaa siis vakituisen tv/radio-urheilutoimittajapaikkansa minulle? :)

2. Opinnäytetyö, ontti, oppari, mikälie. Prosessi käynnissä tammikuusta toukokuun pienellä liekillä, täysin jäissä kesällä ja täysin liekeissä loka-marraskuussa. Onneksi ont on melkein takana.

3. Lomailun optimointia: kaupunkivisiitti Pietariin keväällä ja luontokummasteluelämysmatka Islantiin syyskuussa. Hääpäivänä Fresitaa kuumassa lähteessä. Ihan jeesh.

 

Eilen:

 

1. Nukuin todella myöhään, ajoin ont-partani ja söin aamiaiseksi Hese-aterian matkalla Leppävaaraan,

2. jossa tapasin karvatonta naamaani äimistelleen vaimoni. Espooseen jouduimme, koska serkkuni asuu siellä perheineen, ja menimme morjenstamaan toista kummipoikaamme. Iltapäivä sujui leppoisasti leikkien, vaikka sainkin kömpelyyttäni pikkuherran itkeä päräyttämään kerran oikein kunnolla. Muuten seitsenkuinen kaveri vain virnuili herttaisesti ja tuhisi miehekkäästi. Kunnon äijä siitä tulee, niin kuin isästäänkin.

3. Matkalla kotiin kävin tulostamassa opinnäytetyöni työpaikallani esimieheni luettavaksi. En kehdannut jättää Maijaa ulos tuuleen odottamaan, joten hän pääsi neuloskelemaan toimistolle, jossa kollega luukutti suomalaisen oopperatähden levyttämiä ikivihreitä (ikivirheitä?), kuten Jos vielä oot vapaa. Täysin normaalia toimintaa urheilutoimituksessa. "Emmehän me ole mitään fakki-idiootteja", kollega tokaisi lähtiessämme.

Tänään:

 

1. Heräsin vaimon työpuheluun seitsemältä pelottavan ylivirkeänä. Lunta ei ollutkaan vielä tullut, joten astelin harmauteen poistattamaan luomia molemmista sääristäni. Operaatio sujui mallikkaasti.

2. Kirjoitin tätä bloggausta kolmatta tuntia, kun kerrankin oli aikaa...

3. Menen Kampin Laulun treeneihin poikkeuksellisesti Oopperalle, jossa kasaamme sunnuntain keikkasettimme kuntoon. Sohvaa, sohvaa, sohvaa....on kohtu!

Huomenna:

 

1. Kalenteri näyttää tyhjältä. Tavoitteena on kuitenkin ainakin aloittaa kirjoittaa viimeistä rästitehtävää koululleni.

2. Menisin pelaamaan sählyä, jos jaloissani ei olisi tikkejä. Sen sijaan todennäköisesti suunnittelen lauantain illanvieton ruokalistaa.

3. Käyn mummolla, jos ehdin. Jos en ehdi, niin ainakin soitan.

 

Ensi vuonna, 2009:

 

1. Metsästän alani töitä kuin riivattu.

2. Teen alani töitä kuin riivattu.

3. Lukuisia kymysysmerkkejä. Matkailua, mutta millä rahoilla? Asumista oman (siis pankin tai vuokraisännän) vaiko yhä appiukon katon alla?

Viikset saattavat ainakin tulla jälleen ulos ihohuokosistaan, jos Maijan G ei näytä keväällä valmistuvan.