Jaahas, helmikuustakin on luiskahtanut jo puolet. Yleensä odotan talven loppumista kuin joulua, mutta viime päivien pirteät pakkaset ovat saaneet minut nauttimaan tästäkin vuodenajasta.

Luistimet tosin ovat kadonneet jonnekin. Suksia en ole stadilaisena koskaan edes omistanut. Nyt niille olisi käyttöä, mutta suksipaketin ostaminen sadoilla euroilla ei näillä tienesteillä houkuttele. On siis tyydyttävä reippaaseen jalkapatikkaan. Tänään olikin aika palata tänne.

Jostain syystä en ollut toissa syyskuun 23. päivän jälkeen ehtinyt kertaakaan vierailla Lammassaaressa, vaikka Maija oli palannut häämaisemiimme jo neljästi. Hieno sää ja kaikkien kolotustemme toistaiseksi taakse jääminen rohkaisivat meidät vihdoin yhdessä liikkeelle.

Tällä kertaa pitkospuut eivät tulvineet.

Perillä Pohjolan pirtillä nautimme termariteet/kahvit ja räpsimme lisää kuvia. Hääpäivän tapahtumat välähtivät entistä selvemmin mieleen paikan päällä: tuolla me odotimme vieraiden tuloa, tuosta me kävelimme sisään, tuolla vihkijä sekoitti minut bestmaniini vihkipuheessaan... tässä poseerasi koko hymyilevä hääväki tuona huikaisevan hienona päivänä, tuossa kuuntelimme puheita, laulu- ja tanssiesityksiä, ja tuolta haimme mitä maukkainta ruokaa.

Laskeuduimme myös alas laiturille, josta ei tällä kertaa päässyt saunan jälkeen uimaan. Mutta luistelemaan olisi päässyt. Nähtyämme varjolla kiitävän hiihtäjän kaukana jäällä sekä lukuisat jalanjäljet, uskaltauduimme itsekin kiertämään saarta jään poikki. Ihan takaisin kaupunkiin ei kantti jäätä myöten kestänyt, mutta kiersimme takaisin pitkospuille ja näköalatornille ihmettelemään.

Ehdimme takaisin ennen auringonlaskua, joten otsalamppujakaan ei tällä kertaa tarvittu. Vaellus kulutti sen verran voimia, ettei kokkaaminen tuntunut ykkösvaihtoehdolta. Niinpä suuntasimme kalliolaiseen ruokaravintolaan, jossa päädyimme alkuperäisen suunnitelman lisäksi nauttimaan myös alku- ja jälkipalat.

Oma kulinaristinen seikkailuni ulottui Pariisista Pielisen kautta Philadelphiaan. Yhdistelmä etanat-läskisoosi-suklaapirtelö ei kuulosta tarkoin harkitulta (eikä se sitä ollutkaan:), mutta aah... hyvvee.

Kunpa kaikki tiistait olisivat tällaisia.

 

 

 

On kerta kerralta ihmeellisempää huomata, kuinka paljon tarinoita ja viisautta mahtuu lähes 94-vuotiaan ihmisen elämään. En nuorempana älynnyt tajuta sitä tiedon määrää, joka mummollani on. Vasta viime vuosina olemme jutelleet normaalien arkisten juttujen lisäksi myös Kauan Sitten tapahtuneista asioista.

Monet näistäkin tarinoista ovat arkisia, mutta silti kullan arvoisia. Kun mummostani aika jättää, suvustamme ei ole kukaan muistelemassa, millaista oli kaupunkilaiselämä ennen sotaa, sodassa ja jälleenrakennusvuosina. Muutama vuosi sitten mummo kertoi sukumme tarinaa nauhalle. Tänään tarkoitukseni oli jatkaa haastattelua, mutta tampiona unohdin uunituoreesta nauhuristani patterit kotiin. Pieni tiivistelmä keskustelusta blogiin saa siis tällä kertaa riittää.

Kotiäitien maineen kenties vuosiksi mustannut Nina Mikkonen toimi kipinänä juttutuokioomme. Mummo ja vaari elivät sotien jälkeen varsin niukasti, joten kotiäidiksi jääminen ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Mummoni toimi yhteensä 40 vuoden ajan Valtion puhelimessa puheluiden välittäjänä, kun taas vaari teki erinäisiä sähkötöitä kuolemaansa, vuoteen 1967 asti. Töitä oli tehtävä vuoroissa, ja ulkopuolista apua tarvittiin, jotteivät äitini ja tätini olisi joutuneet olemaan taaperoikäisinä yksin kotona.

Fredrikinkadun 42 neliön kaksioon palkattiin lopulta piika, maalta kaupunkiin muuttanut opiskelijatyttö, auttamaan lastenhoidossa ja kotitöissä. Kodin intimiteetti oli melko kaukana nykyisestä mallista, sillä piika nukkui keittokomerossa hetekalla. Ensimmäinen piika oli Auramiesten apuna 8, toinen 3 kuukautta. Kummankin nimikin oli vielä mummon muistissa 60 vuoden takaa, mutta minä ehdin harmikseni unohtaa ne jo muutamassa tunnissa. Kolmas piika oli kaukaista sukua ollut tyttö Savosta. Hänestä pidettiin ilmeisen paljon, sillä piika saapui kutsuttuna mummoni 90-vuotispäivillekin.

Äiti ja tätini kävivät tarhaikäisinä saksankielistä Kinderkartenia, tuota totalitarismin ja fasismin suurta keksintöä, mikäli uskomme reservin majurin vaimoa. Ja Uutisvuoto-quote, miksemmepä uskoisi. Saksankielisyys aiheutti haasteita molemmille, ja mummo vaihtoikin tätini opinahjon saksalaisesta suomalaiseen kansakoulun toisella luokalta, kun todistukseen tuli suomen kielestä nelonen. Tätini oli oppinut nimittäin lukemaan kielellä, jota hän ei kunnolla ymmärtänyt (saksa), muttei äidinkielellään suomella. Tämä saattoi haitata tätini oppikouluun pyrkimistä myöhemmin, kun etenkin matematiikan kirjalliset tehtävät muuttuivat paperilla "koukeroiksi ja käärmeiksi".

Äidin koulunkäynti oli vielä siskoansakin tukalampaa, mutta isosiskon tuella ja turvalla oppivelvollisuus tuli hoidettua. Sisarukset eivät kuulemma kinastelleet keskenään, edes pojista, joita kummallakin kuulemma parveili ympärillä 1960-luvun alussa.

Mummon ja vaarin häistä tulee kesällä kuluneeksi 70 vuotta. "Millainenhan ukonkäppänä se olisi nykyään (99-vuotiaana)", mummo sai lähinnä sanotuksi. Vaarini oli kuulemma melkoinen seikkailija, joten mummon mukaan hän ehti 57 elinvuotensa aikana elää täyden elämän, vaikkei hän ehtinytkään nähdä lapsenlapsiaan.

Mummolla äly leikkaa yhä terävästi, vaikka sokeritauti uhkaa viedä kävelykyvyn kokonaan. Ristisanat ratkeavat päivittäin Tauno Palo -kalenteria ihaillessa ja tarinaa riittää niin menneestä kuin uusimmista käänteistä saksalaisessa saippuasarjassa. Mummoni mielestä vaarini oli seikkailija. Mielestäni mummo on kokenut vieläkin miestäänkin suuremman seikkailun, ja siksi hän on minulle suurin sankarini.

Taitoluistelujuhlat olivat mukava sykähdys tähän ahmuutenniinharmaaseen arkeen. Hulppeiden valmistujaisten (osallistujille KIITOS) jälkeen ei ole oikein päässyt vauhtiin. Osan voimista on vienyt Maijan sairastelu, kun poloista on katsellut vierestä hengessä mukana.

Töitä on tippunut satunnaisesti, mutta kuitenkin riittävästi. Tuli piipahdettua kemian/fysiikan/matikansijaisena yläasteellakin, ja todettua, ettei opettaminen ole todellakaan mun juttu, ainakaan yläasteella. Onneksi muovilevyjen ja puukappaleiden (opetusmateriaalia kuulemma) sateessa geometrian opettamisesta saa sentään kilpailukykyistä palkkaa.

Kuorossa on päässyt rallattelemaan tuttua Bachin Johannes-passiota. Kevään mielekkyys on hieman koetuksella, kun reilun kahden tunnin teos tuntui menevän ulkoa jo toisissa harjoituksissa. Mutta hauskaa on silti:)

Ensi viikolla voisi vaikka hieman sukuloida. Ohjelma vaikuttaa muuten kovin vk-loppupainotteiselta. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, keskiviikkonakaan ei mittäääään. Torstaina urheilutoimittajien säbäturnaus, perjantaina töitä ja valmistujaisia, lauantaina töitä ja tupareita, sunnuntaina töitä ja Superbowlia. Sit vois vaikka koisata pari päivää.

Kunnon kiireet alkavat toukokuussa, jolloin 5 kk kesäpesti byroolla (STT) alkaa. Sitä ennen saa lomailla, mutta minimibudjetilla.

Tänään tuli vähän itkettyä. Sinänsä mukavaa, että silmät kostuivat ilosta, kun katseli naisten EM-taitoluistelun suomalaisjuhlia. Kun on vuosien ajan tottunut siihen, että suomalainen urheilija romahtaa ratkaisuhetkillä, etenkin kotikentällään, oli Laura Lepistön suoritus virkistävä poikkeus "sääntöön".

Italian Carolina Kostnerin veto oli sen verran hieno, että uskoin kullan karanneen, kun Lepistön kolmoishyppy jäi yhteen kierrokseen. Mutta säkenöivä loppukiri avitti pitämään ykkössijan 1,5 pisteen erolla! Liiton kahden mitalin tavoitekin täyttyi, kun Susanna Pöykiö pääsi pronssille. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että huumaa hieman laimentaa kilpailun yleinen taso. Pöykiö sai pronssin selvällä erolla neloseen, vaikkei ollut tyytyväinen ohjelmaansa. MM-kisoissa näillä pisteillä ei valitettavasti mitaleilla juhlita, kun aasialaisrobotit pyörivät oman ohjelmansa...

Oma lukunsa kisassa oli tietenkin Kiira Korpi, joka sirklasi itsensä kumoon ja taklasi laitaa kuin jääkiekkoilija konsanaan. Taitoluisteluvarusteissa kolaus vain tuntuu melkoisesti enemmän. Mutta yleisö hurrasi Kiiran takaisin jäälle, ja taistelu toi viidennen sijan. Sen verran vakuuttavasti Lepistö ja Costner esiintyivät, ettei Korvella olisi puhtaalla ohjelmallakaan ollut asiaa kärkeen, mutta pronssimitali olisi voinut vaihtaa omistajaa.

Veikkaanpa, että 10 vuoden päästä Suomella on jälleen nuoria naishuippuja taitoluistelussa. Sen verran menestys tuo kipinää lajin harrastamiseen. Vuonna 1995 Susanna Rahkamo&Petri Kokko tanssivat EM-kultaa. Nyt liiton pj Rahkamo pääsi halaamaan Lepistöä palkintopallilla.

Hieno hetki, kenties koko urheiluvuoden 2009 sykähdyttävin jo nyt. Keihäsmiesten olisi venyttävä vähintään samaan MM-kisoissa, tai jalkapallonuorten finaaliin EM-lopputurnauksessa, jos mielivät tämän ylittää.

Aatonaatto, a.k.a. paniikkipäivä. Olisihan sinne Stockalle voinut mennä muulloinkin kuin neljän jälkeen päivää ennen joulua. Tunnelma oli muuttumassa jopa hieman väkivaltaiseksi, joten evakuoiduin nopeasti.

Tänäkään jouluna ei tullut venyttyä täydellisyyteen lahjomisessa, vaikka kaikenlaista hassua tulikin löydettyä. Itse olin saada melkoisen lahjan, kun entisen kouluni kuoron johtaja, ilmeisesti Tapani Kansan kaveri, pyysi minua My Habit's Peoplen euroviisukarsintabiisin taustakuoroon. Jouduin kieltäytymään aikataulusyistä, muuten tämä täky olisi täytynyt kokea.

Joulun tunnelmaan pääsin jo etukäteen mummolla. Tauno Palo -kalenteri ensi vuodelle osui lahjana melkoisen nappiin, onhan kyseessä 93-vuotiaan mummoni unelmien mies. Ilta eteni vanhemman serkun lapsille ilveillessä. Toinen kummipoikamme osoittaa 8 kk iässä jo pontevia toiveita kävelemisestä. Ensi vuonna sitten...

Nyt on nuhainen olo. Kai tästä sairastelusta on tulemassa minulle jouluperinne. Aattoilta saa silti tulla, finrexiniä kehiin vaan.